Kuopuksen pettymyksiä, esikoisen uhmaa ja äidin hermot koetuksella

Yksivuotias utelias vesseli on juuri oppinut kävelemään. Miten kätevästi sitä pääseekään nyt neljävuotiaan isoveljen lelujen kimppuun. Tässä on vain yksi mutta. Isoveli ei halua ja silloin kun kyseessä on vaikkapa pienet legot ei äitikään halua.

Isoveli on tarhasta lomalla 6 viikkoa. Tämä tarkoittaa kymmeniä konflikteja päivittäin veljesten välillä. Huutoa, itkua ja tönimistä. Onneksi välillä voidaan olla eri kerroksissa. En ymmärrä miksi isoveli ei halua leikkiä legoillaan omassa rauhassa, vaan väkisin tunkee pikkuveljen viereen. Ja sota on valmis. Taas. Taas. Taas. Leluista kiistelyn välillä alkaa riehunta. Kauhea älämölö. Isoveli ei osaa varoa pientä, vaan luulee hänen kestävän painia ja tyynysotaa. No hyvinhän hän näyttää kestävän, mutta äiti ei kestä. Lasken tunteja miehen kotiin tuloon. Lasken päiviä tarhan alkuun. Huomaan, että arki on paljon helpompaa lasten kanssa matkoilla, kuin kotona. Joidenkin mielestä lasten kanssa on raskasta matkustella. Minusta ei.

Kauan uhmaikä oikein kestää?

Isoveljen uhmaikä on kestänyt kauan. Mielestäni se alkoi vuoden iässä. Miten tuo pieni ihminen voikin olla niin omapäinen ja sisukas? Toisaalta kuopus ei vaikuta ainakaan yhtään helpommalta tapaukselta. Yritän ajatella, että näistä ominaisuuksista on hyötyä aikuisena. Isän mukaan luonne on äidiltä peritty. Päiväkodissa esikoinen käyttäytyy paremmin, vaikka kovatahtoinen hän sielläkin on. On mukava lukea Hyve-keskustelun raporttia avuliaasta, empaattisesta ja mielikuvitusta omaavasta positiivisesta pienestä miehestä. Kyllähän hän on aivan ihana suloinen empaattinen poitsu, vaikka asennetta riittää. Rakas pieni sisupussi.

Liian löperö kasvattaja

Olen ollut liian löperö kasvatuksen suhteen ja se kostautuu nyt. Pitäisi pitää tiukemmin kiinni rajoista. Olimme juuri fudiskoulussa ja poitsu omaan tyyliinsä sooloili välillä ja halusi ottaa eväitä, vaikka ei ollut evästauko. Olisi pitänyt vaan olla tiukkana, eikä antaa napsia koko ajan eväitä. Leluja en sentään antanut viedä kentälle ja huudosta huolimatta pysyin rauhallisena (kerrankin). Joku äiti kommentoi vieressä ”tosi hyvin hoidit tilanteen. Tiedän miten vaikeaa on luovia uhmaikäisen kanssa ja sulla on tossa vielä toi pienikin”. Kannustus tuntui hyvältä, sillä en todellakaan koe aina pärjääväni kovin hyvin uhmaikäisen kanssa. Olen imettänyt nyt yli vuoden öisinkin lapsentahtisesti ja jokainen pätkäunia nukkuva voi ehkä samaistua tilanteeseen. Huudon ja kiukuttelun sietäminen ei ole tällä hetkellä kovin korkealla tasolla. Vaikka olenkin muuten energinen ja iloinen sekä jaksan tehdä päivittäin töitä en jaksa kuunnella kiukuttelua. Kasvun paikka minulle.

Tarvitsen omaa tekemistä

Rehellisyyden nimissä kärsivällisyyteni on ollut kesällä koetuksilla. Miehelläni oli vain 2 viikon kesäloma ja olen ollut pääasiassa yksin lasten kanssa. Kaikki läheiset ystävät perheineen ovat reissanneet ja lomailleet. Onneksi meillä on syksyllä kuukauden päivät yhteisiä reissuja tiedossa, kun mies viettää isäkuukautta. Joka päivä mietin, miten joku jaksaa olla kotiäiti. Nostan hattua kaikille kotiäideille, etenkin yksinhuoltajille. Se vaatii hermoja. Se, että kaipaan elämääni omaa tekemistä, joka minun tapauksessa tarkoittaa yrittäjyyttä ja luottamustehtäviä ei vähennä rakkauttani lapsiin. Päinvastoin nämä omat tekemiset meidän tapauksessa tarkoittaa onnellisempaa äitiä, joka on lasten etu. Tiedän etten ole yksin ajatuksineni. Moni tuttu on aloittanut täyspäiväiväiset työt lapsen ollessa muutaman kuukauden. Yleensä isä on jäänyt tällöin hoitamaan lasta. Itse yritän säätää tässä samalla töitä vaikka kuopus on kotona. Kuopus menee tarhaan 1,5 vuotiaana kuten isoveljensäkin. Syvä kumarrus upealle päiväkodille. Aivan ihana paikka, jossa on hyvä tunnelma. Jos syksyllä ei olisi tiedossa useita matkoja voisi v-aste olla tämän kesän jäljiltä hieman koholla. Lapset ovat pieniä vain hetken ja varmasti muistelen tätä kesää myöhemmin lämmöllä. Nyt se tuntuu jokseenkin rankalta.

Monilla perheillä on paljon raskaampaa

Samaan aikaan tiedostan täysin, että ei saisi valittaa turhasta. Meillä on kaikki hyvin juuri nyt. Koska olemme kuitenkin kaikki ihmisiä on luonnollista, että välillä palaa pinna ja tulee huudettua, kuten Anna Perhokin toteaa Vauvalehden blogissaan. Monilla perheillä on paljon raskaampaa ja vakavia asioita meneillään. Haluankin lähettää tsemppiajatuksia ja virtuaalihaleja Together we make a Family blogin perheelle, jossa 3-vuotias tyttö taistelee syöpää vastaan.